rakastavien ja turvallisten aikuisten lähellä.

Niina Mikkosen (vai onko hän Nina?) esiintyminen viime lauantain aamutv:ssä on herättänyt ansaittua huomiota. Tarkoitus oli keskustella lasten kotihoidon ja päiväkotihoidon eroista yms. Eihän siellä keskustelua sitten syntynyt, kun rouva Mikkonen ei antanut suunvuoroa toista mieltä olevalle Jarkko Tontille.

Hmm.

Aihe on niin tärkeä ja niin mielenkiintoinen, että se ansaitsisi rauhallisen, asiantuntevan ja avoimen puimisen. Ihan totta hei, on tärkeää pohtia, mikä on todella lapselle parhaaksi. Ja koska lapsi ei ole ihan yksin tähän maailmaan tullut, niin olisi syytä myös miettiä, mikä on koko perheelle parhaaksi.

Meidä perheessä lapsen hoito on ratkaistu ihan omanlaisella tavalla: tytär käy 2,5 tuntia arkisin puistotädillä, lopun ajan hän on jpuoliksi minun ja mieheni vastuulla. Hoitoapua saamme sukulaisilta keskimäärin kerran viikossa. Meillä molemmat aikuiset tekevät sekä töitä että hoitavat paljon lasta.

En tiedä, mutta uskon, että lapsen kannalta on hyväksi, että hänellä on lähellään paitsi omat vanhemmat, myös ikätovereita sekä muita aikuisia. Kotihoidon autuus on kaunis ajatus, mutta todellisuus ei ole pelkästään tuollaista siloista. Eivät kaikki aikuiset jaksa olla lastensa kanssa aamusta iltaan 24/7. Se nyt vaan on fakta.

Kyllä minäkin haikailen "menneitä aikoja", jolloin perheyhteisöt olivat suuria ja joissa oli aina joku vanhapiika tai -poika tai mummo hoitamassa lasta silloin kun vanhemmilla oli muuta tekemistä. Sellainen yhteisö oli monelle aikuiselle painajaismainen, koska ei ollut hirveästi yksityisyyttä. Anoppikin saattoi olla aika rasittava... Mutta lapselle tuollainen yhteisö olisi yhä ihanteellinen. Minkäs teet. Ydinperheellä on puolensa. Pitäisi keksiä uusia innovaatioita nykyajan yhteisöiksi.