Elämän tarkoitus ei ole valittaminen.

Näin eilen teatterissa mielenkiintoisen esityksen Kaukana paha maailma. Se on Seitsemän veljestä -näytelmän nykyversio ja menee Kansallisteatterissa. Esitys ja näytelmän teksti on yhteisöllisyyden ylistystä, ja tälläkin kertaa yhteisöllisyys näyttäytyi poikien välisenä ystävyytenä: "Jätkät hei!"

Naisten porukkahenki on harvinaisempaa kuin miesten, väitän. Lapsesta asti tytöt ovat enimmäkseen kaksin ja jättävät helposti kolmannen tytön ulos leikeistään. Mistähän tyttöporukkojen vähäisyys johtuu? Onko kyse kulttuurista vai geeneistä?

Olen huomannut, että työpaikoilla naiset ovat yhdessä silloin, kun pitää jurputtaa ja valittaa pomojen päätöksistä. On helppoa kokoontua kahvilaan marisemaan pomojen selän takana sen sijasta, että naiset ryhtyisivät yhtenä rintamana TEKEMÄÄN asialle jotain. Moni nainen sanoo myös, että naiset eivät tue toistensa urakehitystä, vaan suosivat mieluummin vaikka miehiä. Ja kun miehet kerran tukevat porukoissa toisiaan, niin kukas se sitä uraa haluavaa naista lopulta tukee? Ei kukaan muu kuin nainen itse.

Mutta kuten aluksi totesin, elämän tarkoitus ei ole valittaminen, ja siksi olisi ehkä syytä välttää naisporukassa marisemista, jos ei aio tehdä lopulta mitään asioille. Lapio käteen ja hommiin.