Uskomatonta huomata, että kritiikinsietokyky ei kasva automaattisesti, kun luulee noin muuten viisastuvansa ja kehittyvänsä ihmisenä. Omaa haavoittuvuuttaan ihmettelee yhä uudestaan. Kun saa palautetta, pienikin mutta-sana tai pohdinta saa minut kiinnittämään kaiken huomioon siihen muttaan, eikä ollenkaan siihen pääasiaan, keskeiseen viestiin. Viime aikoina se on käynyt ilmi lukiessani itseäni koskevaa lehtiarvostelua, jossa pääasia oli osaamisen tunnustaminen, pohdintaosuus käsitti puolestaan tulkintavaihtoehtoja. Ja oma huomioni kiinnittyi vain siihen pohdintaan ja johti minut miettimään, olenko sittenkin epäonnistunut. Tiedän, että en ole, mutta primitiivireaktio vie silti aina siihen negatiiviseen vaihtoehtoon.

Tänään työpaikalla pomo kehui, että olen kehittynyt pisteestä a pisteeseen b. Viestin tarkoitus oli olla positiivinen. Huomioni kohdistui: mitä! Olenko hänen mielestään ollut jotenkin huono aikaisemmin!

Jälleen kerran järki tietää, miten palautteeseen PITÄISI suhtautua, mutta primitiivinen tunnereaktio toimii ihan toisin päin.

Onko kenelläkään muulla yhtä pimeitä puolia kuin minulla?