Nuoruusiästä asti olen väittänyt vihaavani keskinkertaisuutta. Sitä on pitänyt periaatteesta välttää ja pyrkiä johonkin korkeammalle. Tänään aamiaispöydässä jouduin toteamaan: kaikissa nykyisissä toimissani olen aika hyvä, mutta en missään super. Kuulun siis siihen pelkäämääni joukkoon keskinkertaiset.

Tästä on hyvä ponnistaa. Keskinkertaisuus voi puhutella toisia keskinkertaisia, joita muuten on paljon. Siispä, jos haluaa tehdä kulttuuria/taidetta, joka puhuttelee useampiakin ihmisiä, niin keskinkertaisella voi olla hyvinkin mahiksia.... hmmm...

Tästä pääsemmekin lopputulemaan, että tällainen pohdinta on merkki myös keski-ikäisyydestä, seestymisestä. Murrosikäni saattaa olla loppumaisillaan, mikä lienee tyypillistä nelikymppisen kehityksessä näinä aikoina.