Tänään olen hiukan toiminutkin. Ottanut selvää mahdollisista tulevaisuuden töistä, ihan kautta rantain. Soittelin puheluita ja kyselin, tein jopa treffit erään potentiaalin työnantajan kanssa. Olipas mukavaa huomata kykenevänsä tähän. En ole nyt juuri mihinkään liikahtamassa, mutta tulevaisuutta voi spekuloida silti. Kehitellä ideoita, vaihtoehtoista elämänmallia, työnkuvaa, joka tuntuisi omalta.

Miksi aina on niin, että kun jollakin elämänalueella on rauhallista, toisella tuppaa kasaantumaan turhaumaa, ahdistusta tai ristiriitaa? Onko niin, että psyyke toimii niin heti, kun tulee tilaa olla jotenkin tyytymätön. Voisiko sitä elää edes vaikkapa vuoden sillä tavalla, että olisi kaikkeen ihan tyytyväinen yhtä aikaa.

Tyytyväinen tällä hetkellä: kiva asunto, saatiin jopa autopaikat pihalta tänään. Kiva rakas, ja sen kanssa toimii suht koht, rauha on maassa kotona. Autokin toimii, kaverit on kivoja ja niitä on riittävästi. Ihmissuhteet ylipäänsä antoisia. Raha-asiat siedettävästi, vapaa-aika sujuu riittävin virikkein ja on antoisaa.

ONGELMA: työ. Se on periaatteessa kivaa, antoisaa, haasteellista. Melko paljon saa säädellä tekemisiään, ei saman alan kilpailevaa kollegaa, jonka kanssa joutuisi valtataisteluihin. Liksa menettelee. Mutta työpaikan ilmapiiri ahdistaa ja koneiston osana oleminen myös. Oman ihmisarvon tunnistaminen työpaikalla usein vaikeaa. Työn tulevaisuus epämääräinen: työyhteisömme on myllerryksessä, työnkuvamme muokataan uusiksi, tehtävät ja vaatimukset voivat muuttua paljonkin. Mutta vielä ei tietoa millaisiksi. Työn jatkuvuus epävarmaa, ja sen varmistaminen vaatii työtä ja ponnisteluja, jotka tuntuvat vastenmielisiltä. Motivaatio heittelee, koska kokonaisuus on niin sekava eikä oman työn tärkeys tule kovinkaan usein esille.

Kirjattuani tuon huomaan, että työssäni on itse asiassa hyvin paljon positiivista, ja selvittämällä muutamia ongelmia kokonaisuus voisikin näyttää ihan hyvältä. Pitäisikö rohkaistua ponnisteluihin?