Kävin tänään Kaunialan sotavammasairaalassa seuraamassa Jussi Lehtosen Shakespeare-esitystä. Aika erikoinen tilanne: ruokalan ei niin hyvissä esitysolosuhteissa vaativa esitys, katsojina vanhuksia joista osa dementikkoja. Muutama miekkonen hermostui ja häipyi kesken esityksen. Jotkut ihastuivat, osan mielestä meni yli hilseen.

Huomasin, että sairaalassa oli useita vapaaehtoistyöläisiä. Tavallaan myös näyttelijä Lehtonen oli sellainen. Kun tulen vanhaksi, pitäisikö ruveta vapaaehtoistyöläiseksi ( miksei myös ennen sitä?) sen sijaan että alkaisi nauttia itsekkäästi vapaaherrattaren elämästä. Olisiko antoisaa kuunnella yksinäisten vanhusten, sairaiden tai muiden tukea tarvitsevien juttuja, olla ystävänä heille? Tuntuisikohan se raskaalta ja velvollisuudelta enemmän kuin vuorovaikutukselta?

Jotkut tuntuu tykkäävän tollasesta työstä. Onko hyväntekeminen omantunnon ostamista vai muuten vain oikeasti kivaa?