Ah, ah, ah!

Ihana uusi auto! Se hyrrää kuin unelma, ja liikenteessä muut autoilijat kohtelevat sitä (vai minua?) kunnioittavasti, antavat tilaakin. Auto on siis iso mutta ei aggressiivinen. Sen ulkonäkö hivelee silmiä, se on taide-esine, se on koruni. No, eihän se ihan mun oma ole... Mutta eikö autoa saa omia, jos se sentään kuuluu samaan perheeseen?

Muuten jatkuu onnellinen olotilani: Outi Pakkasen Kuolema-alkuinen dekkari kesken, mahaa koskee vähemmän kuin aamulla (sain närästyslääkettä lääkäriltä) ja viikonloppu alkamassa. Ei hullumpaa, pojat ja tytöt!

Pitäisikö huomenna osallistua 20 vuoden takaisen opiskelijavuosikurssin juhlaan vai ei? En ole tavannut tyyppejä sitten 80-luvun, enkä ole heitä kaivannutkaan. Mitenköhän pitäisi suhtautua? Olen kait ilmoittautunut varmuuden vuoksi. Mulla on ollut kammo luokkakokouksia ja vastaavia kohtaan aina. Ei ole kiva tilittää yksityiselämäänsä lähes vieraille ihmisille, ja jotenkin se tuntuu myös saavutusten vertailulta. Ehkä sitten tuntuisi hyvältä, jos voisi leuhkia kahdella väitöskirjallaan, kansainvälisellä taiteilijaurallaan, rikkaudellaan ja menestyksellään uralla ja yksityiselämässä. Mutta kun ei voi.