Huomenna selviää, ketkä lähtevät Brysseliin.

Meidän perheessä täysi-ikäiset äänestivät heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä, tehtyään sitä ennen useita vaalikonetestejä. Oma ehdokkaani ei löytynyt suoraan testeistä, koska jouduin sovittelemaan valintaani puolueen mukaan.

Tällä kertaa valintani oli Vihreät. Puolisoni valitsi toisin, mutta poliittiset keskustelut käydään silti meidän perheessä sulassa sovussa. Minun valintani meni jokseenkin näin:

Löysin useista puolueista kiinnostavia ehdokkaita. Ensin raakkasin pois Kokoomuksen, joka kuuluu EU-parlamentissa samaan isoon puolueeseen kuin Berlusconin italialaispuolue. Sitten jouduin jättämään Johanna Korhosen, koska hänelle antamani ääni voisi mennä esimerkiksi Markku Laukkaselle tai Antti Kaikkoselle. Sitä en salli.

Jäljelle jäi vasemmiston ehdokkaat, joiden kohdalla oli sama vaara: antamani ääni fiksulle asiantuntijanaiselle voi mennä esim. Arto Bryggarelle. Perussuomalaiset, Kristilliset ja muut pienpuolueet eivät taistelleet äänestäni edes teoreettisesti.

Vihreiden kohdalla helpotti: en ole itse erityisen vihreä eikä valitsemani henkilö taatusti mene läpi, mutta se ei ole kohtalokasta, sillä jokainen Vihreiden kärkiehdokas on täyspäinen, ammattitaitoinen sekä poliittisesti kokenut. Vihreiden arvot ovat suurinpiirtein sellaiset, jotka voin allekirjoittaa. Vihreät eivät kekkuloi julkkisehdokkaiden varassa eikä heitä ole rahoitettu epämääräisellä vaalituella.

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Vihreät saivat ääneni. Sitä paitsi olen hyvin iloinen siitä, että Anni Sinnemäki on puolueen nykyinen puheenjohtaja (vaikken tykkääkään hänen äänenkäytöstään).

Lehdet kertovat, että EU ja vaalit eivät kiinnosta kansalaisia. Minua kiinnostavat.